8.5.2020 — Blogi

Feeniks hankkeen hankepäällikkö Miikka Vuorinen pohtii ensimmäisten koronaviikkojen jälkeen miehuutta ja sen muuttumista koronan keskellä.

Ajatus muutoksen väistämättömyydestä ei ole uusi. Esimerkiksi sosiologit ja sosiaalipsykologit ovat viljelleet teorioissaan ajatusta ns. ”sosiaalisen muutoksen” luonnollisuudesta. Koska aika kulkee eteenpäin ja yhteiskunnat kaatuvat ja teknologiat muuttavat muotoaan, myös ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu. Sosiaalinen muutos tarkoittaa muissa kielissä myös yhteiskunnallista muutosta, mutta suomen kielessä me pidämme nämä kaksi asiaa usein erillään. Yhtä kaikki, ne molemmat muuttuvat: yhteiskunta ja ihmisten väliset suhteet, mutta näiden mukana myös ihminen. Myös mies.

Identeetti muuttuu yhteiskunnan mukana

Yksi vakiintuneimmista ihmisen ja miehuuden luonnetta selittävistä tekijöistä ja käsitys siitä, että meillä on jonkinlainen identiteetti. Tietynlaista minäkuvaa ylläpitävä psykososiaalinen rakenne, joka määrittää sitä, miten näemme itsemme ja minkälaisen kuvan itsestämme annamme toisille. Identiteetti kuvaa keitä me olemme – mikä meitä määrittää. Tässä sosiaalisessa maailmassa identiteetti vaikuttaa myös siihen, miten toiset meihin suhtautuvat.

Sosiaalisen identiteettiteorian mukaan meillä on useita identiteettejä, jotka rakentuvat niiden sosiaalisten suhteiden, rakenteiden ja elinympäristöjen pohjalta, joissa toimimme. Identiteettien vahvuus ja runsas lukumäärä voivat molemmat auttaa meitä sopeutumaan ympäristön muutokseen. Muutama hutera, löyhiin ihmissuhteisiin sidottu identiteetti takaa aivan erilaisen perustan minuudelle, kuin vakaisiin asioihin sidottu käsitys itsestä. Koronan aikana vakaus on ollut hyvin häilyvää.

Miehillä identiteetin on huomattu naisia useammin olevan usein sidottu työhön ja tiettyyn osaamiseen tai tekemiseen. Eräiden ajattelijoiden mukaan tämä tekee maskuliinisuudesta ”toissijaista”, jotakin, joka meidän tarvitsee luoda ulkoisten asioiden avulla. Maskuliinisuus, kuten se yleisesti miesten kesken nähdään, onkin siis helposti sidottua (kyllä, edelleen) ulkoisiin asioihin ja ei näin ollen ole ensisijaista tai itseisarvoista.

Miehuus muuttuu, mutta me voimme vaikuttaa sen suuntaan

Jos näitä uusia tapoja miehisen identiteettimme luomiseen ei ole tarjolla, meillä miehillä on mielestäni tapana palata identiteettimme arkistoihin. Kodittomat kertovat kymmenien vuosien takaisista urheiluvoitoistaan, toiset armeijamuistoistaan ja kolmannet urotöistään humalapäissään. Eikä kaiken tämän tarvitse tapahtua ääneen tai näkyvästi. Sen osaa kulmapöydän hiljainenkin. Itsekin heikkoina hetkinäni palaan joskus vanhoihin penkkituloksiin tai titteleihin ja koitan ruokkia miehuuttani salaa, mieleni kammareissa. Kuin kermaviineriä Lapin vaelluksella: humalluttavaa hetken, yksinään silti täysin riittämätöntä.

Itsekin heikkoina hetkinäni palaan joskus vanhoihin penkkituloksiin tai titteleihin ja koitan ruokkia miehuuttani salaa, mieleni kammareissa.

Omaan miehuuteemme vaikuttavat myös toki yhteiskunta, esikuvat ja ihmissuhteemme. Yksittäisen miehen katsomien Youtube -videoiden puhujien, kaveriporukan ja työyhteisön johtajien, miehen arvostamien ajattelijoiden ja hänen seuraamiensa julkisuuden henkilöiden ei tarvitse olla samanlaisia kuin mies itse. Mutta väitän, että ne heijastelevat miehen kaipauksia ja sitä suuntaa, mihin me olemme miehuuttamme viemässä. Minkälaiseksi sitä muovaamme.  Koska miehillä on ihmissuhteita monesti keskimäärin naisia vähemmän, miesten työn ulkopuolisten identiteettien lukumäärä on luonnollisesti myös harvalukuisempi. Jos ympäristö ja siihen sidotut identiteetit muuttuvat, tämä voi alkaa heijastua myös miehuuteen.

Ja jos nämä kaikki muuttuvat, silloin muutumme varmasti myös me miehet.

Viime kuukausina ajatusta sosiaalisen muutoksen (yhteiskunta & sos. suhteet) väistämättömyydestä on viljelty laajalti. Talous, eri järjestelmät, työnteko, työpaikka, ihmisten väliset suhteet, matkustaminen ja jopa ystävien tapaaminen ovat jo muuttuneet. Nyt puhutaan tapojen ja ajattelutapojen muutoksesta. Ja jos nämä kaikki muuttuvat, silloin muutumme varmasti myös me miehet.

Miesten eristäytymisellä ja eristämisellä on aina ollut lukuisia sävyjä

Moni muistaa ennen koronakeskustelua pitkän, usean vuoden pituisen keskustelun miehistä ja miehuudesta, joka on taas alkanut tulla esiin. On tärkeää, että miehuudesta puhutaan ja maskuliinisuuden eräänlaiselle ”terveelle renesanssille” annetaan vihreää valoa. Tällaisesta maskuliinisuuden liikennevalojärjestelmän (punainen: ei ole ok olla mies – keltainen: on ok olla mies tietyin ehdoin – vihreä: ei tarvi jarrutella) oikeutuksesta voisi kirjoittaa pitkän kirjasarjan ja en aio nyt mennä siihen. Mielenkiintoisempaa on mielestäni yksittäisen miehen, sinun ja minun muutokseni. Minkälaisia miehiä me olemme koronan jälkeen?

Poikkeuksellisia aikoja on ollut aina ja niin on ollut myös eristyksen vaiheita ja eristäviä tiloja. Miehillä eristäytymisen vaiheet ovat välillä olleet itse valittuja ja välillä yhteiskunnan sanelemia. Itse tietoisesti valitun eristäytymisen pitkät perinteet löytyvät esimerkiksi luostariperinteestä ja työn teosta.

Luostariin vetäytyneet munkkikokelaat etsivät pyhittäytymistä, he pyrkivät erottamaan elämänsä uhriksi Jumalalle. Tässä tapauksessa eristäytyminen toimi välinearvona isompaa tavoitetta kohden, siinä missä työhön sukeltavat uraohjukset ovat pitäneet työntekoa eräänlaisena välttämättömyytenä itsensä toteuttamiselle, maineelle ja toimeentulolle. Molemmissa tapauksissa eristäytymisellä on välinearvo jonkin itsearvoisemman, tärkeämmän tavoittelussa.

Yhteiskunnan (eli miesten puolesta, tietoisen valinnan tekijän) sanelemaa miehen eristämistä ovat edistäneet esimerkiksi vankilalaitos ja velvollisuus puolustaa isänmaata. Nokkela huomauttaa, kuinka kumpaankaan ei ole pakko mennä, mutta asian yksinkertaistamiseksi ajattelemme näitä tilanteina, jossa miehen valintaan vaikutetaan niin voimakkaasti, että hän ei voi itse valita eristäytymistään.

Velvoite vastata omista teoista tai sukupuolesta johtuva velvoite työntää näissä tapauksissa miehiä eristäytymiseen. Valinta ei ole näin ollen ”puhdas”, vaan se on seurausta jostakin muusta. Vankilassa olemisen tavoitteena on muuttaa vankina olevan miehen elämän suuntaa ja valintoja toisenlaiseksi. Asevelvollisuuden ja maan puolustamisen tavoitteena on palvella yhteiskunnan uskottavuutta tai rajoja. Kyllä, vankiloiden voidaan nähdä palvelevan myös yhteiskunnan etua ja puolustusvoimien miesten etua, mutta niiden legitimoitu ja oikeutettu peruste on nimenomaan tällä tasolla: vankila palvelee miestä, puolustusvoimissa mies palvelee yhteiskuntaa.

Tällaisina aikoina miehuudesta, jos mistä tulisi puhua.

Omasta miehuudesta puhuminen voi olla valtavan arvokasta,

Vaikka koronaepidemian tuoma muutos on varmasti jokaiselle miehelle erilainen, me muutumme kaiken muun mukana. Identiteetti ja sitä kautta miehuutemme muuttuvat. Osa tietoisesti ja osa alitajuisesti, mutta silti. Mahtavaa on se, että jos ihminen on selvinnyt jos minkälaisista murroksista, niin on selvinnyt miehuuskin. Siksi olisikin hyvin mielenkiintoista saada miehiä keskenään miettimään, miten tämä aika on vaikuttanut heidän miehuuteensa. Sillä  se pohdinta on monesti paljon arvokkaampaa kuin sosiaalisessa mediassa kommentointi.

Joku kysyy, miksi pohdit miehuutta tällaisina aikoina? Toinen sanoo, että ei näistä asioista kuuluisi puhua, kun ihmiset menettävät työpaikkojaan. Kolmannella on jokin toinen vasta-argumentti sille, miksi tällaisia tekstejä ei pitäisi näinä aikoina julkaista.  Itse ajattelen, että juuri tällaisina aikoina miehuudesta, jos mistä tulisi puhua.

Miehuus on niin paljon enemmän kuin titteli tai hyvin hoidettu parta. Paljon syvempää kuin nokkela laumajohtajuus somessa, punttisalilla, politiikassa tai taksijonossa. Miehuus on enemmän kuin työpaikka tai hyvä maine. Miehuus on parhaillaan jotain, mikä ei luo vain vakautta ympäristöönsä, vaan myös kantajalleen. Se muuttuu, mutta onneksi voimme vaikuttaa mihin suuntaan sitä muovaamme.